19/07/2012

Saint Malo, päivä kaksi





Toinen aamumme Saint Malossa alkoi jälleen kalaisissa tunnelmissa, kun nautin lohi-katkarapu-rapu -yhdistelmästä salaatissa. Rapu ei ihan vakuuttanut, mutta onneksi lohi oli sitäkin parempaa. Sen jälkeen kiersimme aurinkoisen Saint Malon toista puolta ihaillen jälleen merta ja purjelaivoja. On muuten todella vaikeaa olla kävelemättä sellaista tappovauhtia, joka on jäänyt päälle töissä ja Pariisin kaduilla kiertäessä. Pariisin metrossa ja meidän kaupassahan jää heti muiden ihmisten tai asiakkaiten jalkoihin, jos ei taivalla eteenpäin lasittunut katse silmissä. Oli siis outoa vain tallustella hitaasti ympäriinsä, kun ei ollut kiire mihinkään.







Iltapäivästä Saint Malo alkoi kuitenkin käydä aika tutuksi, joten hyppäsimme laivaan, joka vei meidät lahden toiselle puolelle Dinardin kaupunkiin. Jos Saint Malossa kaikki oli vähän keskiaikaisvibaista ja ehkä vähän köyhää linnoituskaupunkia henkivää, Dinardista tuli enemmän mieleen Etelä-Ranskan suurien kartanoiden ja jännien korkeuserojen ansiosta. Siis jokainen talo siellä tuntui olevan tuollainen kiva merenrantahuvila tai sitten hotelli. Hetken kierreltyämme totesimme myös, että monet huviloista taitavat kuulua rikkaille etelä-englantilaisille, jotka pääsevät kätevästi lautoilla suoraan Saint Malosta kanaalin toiselle puolelle.


Palasimme kuitenkin Saint Malon puolelle illallistamaan, vaikka kaverini innostui kovasti Dinardissa bongaamastaa englantilaisesta kahvilasta. Minä sen sijaan taisin vähän inspiroitua kartanotyylistä ja söin alkupalaksi ostereita. Suoraan sanottuna en meinannut tietää edes, miten noita kuuluu käsitellä, kun sain tämän lautasen eteeni, mutta kai minä siitä ihan kunnialla selvisin. Olen pitkään luottanut näkömakuun, eli ällöttävän näköisiä annoksia en pistä suuhuni, mutta osterit olivat kyllä vallan herkullisia!



Illan pimetessä menimme jälleen seuraamaan rannalle auringonlaskua. Olisimme itse asiassa halunneet mennä tuolle pienemmälle saarelle Petit Bélle sen ajaksi, mutta nousuvesi teki meille yllätyksen ja olikin edellisiltaa korkeammalla, joten saimme jäädä rannalle tällä kertaa.


Sunnuntai-iltana kaupunki hiljeni nopeasti ja mekin kömmimmen pian sänkyyn. Maanantaina nautimme sitten vielä aamiaisen rannalla ennen junaan astumista. Raikkaan meri-ilman jälkeen Pariisin metro tuntui erityisen tunkkaiselta ja ahdistavan täydeltä. Olin jo niin tottunut tähän kaikkialla vallitsevaan tungokseen, etten edes muistanut, miten ihanaa on olla hetki kaikessa rauhassa.

4 comments:

  1. Aivan ihania ihania kuvia!! Melkein ruoes itkettää ku tuli nii kova matkakuume! :)) jään lukijaks ku sykähdytit mut näin hyvin :D
    Käy säki vilkasee mun raapustuksii :)
    www.la-vida-de-tia.blogspot.fi

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Siitä vain matkaa varailemaan niin matkakuume helpottaa!

      Delete
  2. Heh, tuo niin totta tuo Pariisista tarttuva nopea kävelyvauhti. Kiinnitin samaan huomiota joululomalla keskiranskalaisessa pikkukaupungissa. Minä ja mies sinkoilimme kaupungilla paikasta toiseen ja melkein hermostuimme hitaisiin maalaisiin (ja he melko varmasti meihin...). Piti oikein tietoisesti pakottautua kävelemään hitaammin - mehän oltiin LOMALLA, ei meillä ollut kiirettä mihinkään...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mekin viiletimme juna-asemalta kohti hotellia niin lujaa kuin pääsimme, kunnes muistui mieleen, että eihän tässä tosiaan ole mikään kiire... Toisena päivänä löntystely sujui jo vähän paremmin, mutta vaikeammalle se tuntui kuin nopeasti kävely!

      Delete