09/10/2012

Il y a un an

Kun lähdin Ranskasta, ajattelin, etten enää koskaan palaa Disneylle töihin ja ettei minun tarvitse pitkään aikaan nähdä Pariisia. Suomeen paluuni lopulliseen ymmärtämiseen tarvittiin näköjään aika määrä syyssateita ja märkiä sukkia, mutta viime päivinä minulle on iskenyt hirveä nostalgia-aalto viime vuoden syksystä. Mm. näitä asioita ikävöin niin, ettei viime yönäkään meinannut uni tulla:


No ihan ensinnäkin kaipaan kovasti sitä lämpöaaltoa, joka iski Ranskaan. Lokakuun alussakin sai kulkea vielä t-paidassa shorsteissa, mutta toista se on täällä nimimerkillä "kaivoin jo villahuivit ja lapaset esiin".


Olen täällä Tampereellakin palannut tanssitunneille, mutta aina sinne mennessä tulee mieleen se, miten puikkelehdin Bastillen vilkkailla kaduilla kohti tanssistudiota ja Nathalien tunteja (käyn nytkin muuten yhden losilaisen opettajan tunneilla, joten menen nykyään aivan sekaisin, jos joku puhuu mulle tanssitunnilla suomea...). Ennen matkalla tanssimaan saattoi poiketa ties millä seikkailulla, mutta nykyään yritän päästä vain mahdollisimman nopeasti pois pimeästä ja sateesta.


Pariisi ei ollut kiva vain päivisin, vaan siellä pimeydessä oli sentään kaikkia kivoja valoja! Aloinkin muuten tossa sunnuntaina odottaa joulua...


Aina sinne Ranskaan piti jollain keinolla saada suomalaisia hedelmäkarkkeja ja Fazerin sinistä tai täytyi keinotella itsensä Ikeaan syömään lihapullia, mutta kummasti täällä on taas tullut ikävä ranskalaisia herkkuja, suolaisia ja makeita. Oi voi, kun nyt maistuisi raclette  tai crème brûlée, ja ranskalaiseen ateriaanhan oli melkein etikettivirhe olla ottamatta mitään jälkkäriä!


Pakko myöntää, että mulla on myös vähän ikävä Disneylandia... Niin työpaikkaa kuin itse puistoakin.


Kaikista eniten tietysti sieluani riistää olla erossa kaikista vuoden aikana keräämistäni ystävistäni. Tietysti netin kautta on helppo pitää yhteyttä, mutta ei se ole sama asia kuin tehdä töitä joka päivä yhdessä ja viettää ne vapaapäivätkin melkein samalla porukalla. Erityisesti mulla on ikävä tätä herraa, jonka kanssa aloitettiin melkein samaan aikaan samassa kaupassa ja joka jaksoi kuunnella kamalaakin ranskaani. Mutta Nalle Puh sen totesikin, että how lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard.

Kylläpä tässä nyt oli ikävää ja nostalgiaa. Hassuinta on se, että viihdyn kyllä täällä Tampereellakin ja opinnot tuntuvat oikealta jutulta, mutta onko tämä sitten paljon parempaa kuin elämäni Ranskassa oli? Ei, mutta ruoho on kai vihreämpää aidan toisella puolella...

No comments:

Post a Comment